En ole kirjoitellutkaan pitkään aikaan. Ja paljon on tapahtunut. 

Ensinnäkin, vuodenvaihteessa muutimme tänne Tampereelle. Kyllä, tänne Tampereelle, jossa ihmiset kisailee Ilveksen ja Tapparan paremmuudesta, syövät jotain mustaa makkaraa ja istuvat hiljaa busseissa (vai nysseissä?). Tänne tosiaan rantauduimme 30.12.16, alkuillasta. Uuden vuoden juhlinnat oli rajut = tavaroita paikoilleen ja mies aamuvuoroon uuteen työpaikkaan heti 1.1.17. Miekin sain heti vakituisen työpaikan sairaanhoitajana täältä. Mies sai vakituisen työn myös ja aloittaa siellä railakkaasti juhlien vappupäivänä. Joten työhommatkin on täällä selkeitä. Tuntuu, että Tamper(s)e on antanut meille ainakin alkuvuodesta parastaan. 

 

11.1.17 Miekkonen yllätti mut totaalisesti kosasemalla minua tässä meidän vuokrakaksion olohuoneessa klo 21 jälkeen illalla. Olin kyllä kauniina mun pierupyjamassa ja hiukset sekaisin suihkun jäljiltä. Mutta semmonenhan mie oon. En tiedä, miten kosinnan pystykin tekee noin yllättävästi ja tollasessa tilanteessa, joka lopulta oli just niin meidän näköinen kuin vain olla voi (paitsi mies näytti siltä, että sillä ois housussa muurahaisia). Tämä kihlaus tuntui jotenkin niin oikealle. Ei voi sanoin kuvailla, miten voi rakastaa jotain ihmistä näin paljon ja tuntea niin suurta sielunkumppanuutta johonkin. Se on kummallista, että toista ymmärtää pelkästä katseesta. Ei aina tarvitse  sanoa mitään, ja silti ymmärtää ja tuntee toisen fiilikset. Se on niin ihana tunne, kun on vierellä joku, joka pelkällä olemassa olollaan tekee sinut onnellisimmaksi ihmiseksi maailmassa. 

Ei oo ollu kyllä helppoa muuttaa vieraaseen kaupunkiin. Täällä ei pääse äidin ja isin luo extempore kahville kun maailma kaatuu niskaan tai on muuten vaan semmonen olo että "äidin luo nyt heti". Täällä ei ystävät pyydä käymään tai lenkille, on lenkkeiltävä miehen kanssa tai yksin koiran kanssa. Täällä liikkuminen paikasta toiseen oli aluksi suurta seikkailua, siitä olisi voinut kirjoittaa erikseen kirjan, kun ensimmäistä kertaa menin bussilla liikenteeseen. Täällä on välillä niin tuhottoman yksinäistä että puhun itsekseen kotona. Täällä rivariasunnossa on myöskin todella hiljaista iltaisin. 

On ollut silti elämäni paras päätös muuttaa tänne. Olen saanut aloittaa elämäni ihan alusta. Olen saanut opetella uudenlaisen työn ja saanut tutustua uusiin tuttavuuksiin lähinnä töiden kautta. Olen muutamaan tutustunut jo vapaa-ajallakin ja tuntuu, että samanhenkistä porukkaa on täälläkin. Olen myöskin saanut oppia kantapään kautta, että ketkä ovat oikeasti ystäviäni. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne, jotka pitävät minuun yhteyttä ilman, että minä aina olen se aloitteentekijä. Se on aika ikävä fakta, varsinkin kun on itse pitänyt niitäkin ihmissuhteita tärkeinä. Mutta ei aina voi voittaa, ja toisaalta: nyt on tilaa uusille, terveille ja rehellisille ihmissuhteille. 

Tästä on hyvä jatkaa, täällä on jo lumet sulanut ja kevät pitkällä. Hymy korvissa uusiin päiviin.