Jaahas.. sitä taas pitäis jotain rustata tässä teille luettavaksi.. Ajattelin tänään keskittyä niinkin pinnalliseen aiheeseen kuin ihmisen ulkonäköön ja siihen, miten ihminen sisäinen kauneus voi heijastua ulospäin ja saada ihmisen hehkumaan kauneutta ja itsevarmuutta.

Kävin tuossa pari viikkoa sitten kampaajalla, leikkasin itselleni radikaalisti extemporena kaikkien suosiman sivusiilin. TADAA. Noh, mulle ei riitä, että mulla on vaan joku pikku siili tossa, vaan värjäsin sen tietty pinkiksi, koska muut hiukseni ovat lähes mustat (tai ainakin sille ne näyttää). Tämä radikaali teko sai minut tuntemaan itseni ensi kertaa omaksi itsekseni moneen vuoteen, sain näistä hiuksista tosi paljon lisää itsevarmuutta ja aloin hymyilemäänkin enemmän (niin, kyllä outoa, koska yleensä minä oon se porukan pessimisti). Hienoa oli nähdä ihmisten reaktioita tähän mun mielialankin muutokseen, monet sanoivat että musta on tullu paljon iloisempi ja itsevarmempi näiden uusien hiusten myötä (outoa että näinkin pieni asia voi tehdä tällaista.. )

Kuitenkin tässä aloin keskellä yötä miettimään pinnallisuutta. Pinnallistahan tämäkin on, että minä oon muuttunut aika paljon pelkän hiustyylin vuoksi, mutta mistähän se johtuu.. Tuntuu että olen pitkästä aikaa sama ihminen kuin useita vuosia sitten railakkaina teinivuosinani. Tuntuu, että pystyn tekemään mitä vain. Nyt ensimmäistä kertaa varmaan elämäni aikana tunnen itseni hyvin ja tiedän mitä ansaitsen, olen hyvä tällaisena kuin olen ja täysin tyytyväinen itseeni. Ei haittaa vaikka välillä maha turpoo kun syö liikaa helkkarin hyvää pastaa ja sitten lyllertää stora magenin kanssa pitkin kämppää, ei haittaa vaikka lähtee töihin tai lenkille hiukset pystyssä. Olo on silti itsevarma, vähän pelottavankin itsevarma.

Itse en ihmisissä yleensä kiinnitä huomiota ulkonäköön, vaan luonteeseen. En koe olevani pinnallinen ihminen. Minusta olisi mahtavaa, jos porukka voisi olla vain omia itseään, sellaisina kuin ovat, ilman suorituspaineita tai pinnallisuutta sekä jatkuvaa narinaa jostain mitä ei ole. Pitäisikö välillä alkaa ajatella niitä asioita joita on. Monilla on kamalat ongelmat esim. juuri ulkonäön suhteen, ei tunnu siltä että kelpaisi mihinkään ulkonäöllisesti ja aina jokin paikka on kehossa on huono. Itse olen opetellut ajattelemaan välillä niinkin päin, että mikä itsessä on hyvää. Me jokainen olemme hyvä jossain asiassa, toiset osaa lumilautailla, toiset virkata ja kolmas leipoa. Minäkin olen joissakin asioissa hyvä. Tämä ajattelutapa on auttanut minua hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen.

Aina me naiset etenkin olemme olleet hyvin ulkonäkökeskeisiä. Fitnesspuput ja muut eläimet ovat täyttäneet sosiaalisen median ja kaikkien pitäs olla niin timmejä, ei herranjukare sentään miten timmejä. Huhhuh, rasvaprossa alle kymppiin kaikille ja jokainen kipittämään kisalavalle kyllä. Se jos mikä on pinnallista, siellä kipitetään korkkareissa ja tuomarit kahto mihin on jäänyt sitä olematonta läskiä. Voi että, en minä kehtois tollaseen alkaa, rakastan ruokaa ja elämää liikaa. Nostan hattua heille, jotka jaksaavat itsensä pumpata siihen kuosiin vain yhden päivän vuoksi.

Mutta niinhän se meillä ei-fitnesspupuillakin: Joka vuosi tammikuussa alkaa joulukilojen raakkaus ja "kesäkuntoon"-projekti, tipaton tammikuu ja mitä vielä.. sitten se tammikuun jälkeen hetkeksi unohtuu ja herkutellaan ystävänpäivät, runebergit, laskiaiset ja pääsiäiset, vaput, kunnes huomataan että ei perhana, se kesäkunto siellä pitäs jo olla, noh, sitten äkkiä taas puntti kouraan ja veivaamaan. Ainainen pyykkilautavatsa mielessä. Noh, kesäksi on saatu itseä hirmu hienoon kesäkuntoon, pumpattu oikee urakalla ja syöty vaan fitnesspupu ruokaa ja sitten koittaa juhannus ja kesä ja lämmin (paitsi tänä vuonna) ja sitten grillataan, juodaan alkoholia ja juhlitaan. Sitten taas syksyllä jäätävä morkkis, äkkiä pois kaikki kesäkilot ennen joulua, kamala laihdutus jouluksi ja sitten jouluna taas mässätään.. Moniko tunnistaa tästä itsensä? Minä ainakin, ainoo vaan, että en oo enää pitkään aikaan jaksanu välittää siitä mitä syön ja paljonko syön ja moneltako syön ja siitä minkä verran painan. Koska elämä ei ole elämää jos kituuttaa jotai dieettiä kokoajan.

 

Pitää löytää itselleen sopiva elämäntyyli. Sopiva ruokavalio juuri itselle, sellainen että elämä pysyy mukavana. Sellainen, että voi välillä höllätä ja syödä pastaa ja saada ison mahan hiilaripöhöstä, voi ottaa vähän viintä ja skumppaa ja nauttia elämästä. Nähdä ystäviä, tanssia ja laulaa, ihan vain koska voi. Ei siksi että osaa. Minä en ainakaan osaa laulaa, mutta laulan silti.

 

Minä ainakin aion nauttia, toivottavasti sinäkin.